Olen kuullut kahta erilaista versiota siitä, miten vauvavuoden voi viettää. Ensimmäisessä versiossa kädet on kokoajan täynnä kakkavaippoja, pukluisia vaatteita ja sosepurkkeja. Selkä on kroonistuneessa kiputilassa lapsen kantamisesta ja vihdoin, kun huuto lakkaa, on niin loppu, ettei jaksa tehdä muuta kuin selata TikTok-videoita sohvannurkassa. Toisessa versiossa vauvavuosi on tylsyyden vuosi. Koti on siisti, Netflix-sarjat on katsottu, kirjojakin on luettu, ja vauva nukkuu edelleen. Olisipa edes kakkavaippoja, niin olisi jotain tekemistä.
Minun kokemukseni on jotain tältä väliltä. Aikaa on ollut juuri sen verran, että olen alkanut etäisesti haaveilemaan kirjoittamisesta - pääsemättä kuitenkaan tiedoston avaamista pidemmälle.
Olen aina rakastanut kirjoittamista ja lukemista, mutta on myönnettävä, että työelämässä sekä yliopisto-opintojen aikana kirjoittaminen ja lukeminen (vapaa-ajalla) on jäänyt. Siis, todella jäänyt. Kun päivät ovat kuluneet tenttimateriaalin ympärillä ja palautettavia töitä (tai gradua...) kirjoittaessa, ei yksinkertaisesti ole ollut jaksamista (tai kiinnostusta...) kirjoittaa tai lukea enää kotona. Ei edes sitä kaikista kevyintä rakkaushömppää. Seitsemän kuukautta vanhempainvapaata, ja olen vähitellen alkanut palautua tekstiähkystä.
Seuraa varovainen havainto itsestäni. Kun minulla on aikaa (ja ei tuhatsivuisia tenttikirjoja), luovuus alkaa taas löytää haparoivaa jalansijaa arjessani. Ihanaa, vai mitä? Joo, jos olisi ihminen, joka pystyy keskittymään yhteen asiaan kerralla. Kun luovuus alkaa saamaan jalansijaa arjestani, se ei nimittäin löydä yksittäistä laskeutumisalustaa, johon kiinnittyä. Haluan valokuvata. Piirtää. Maalata. Kirjoittaa kirjan. Lukea kirjoja. Tehdä kirja-arvosteluja. Kirjoittaa päiväkirjaa. Tehdä vlogia. Perustaa bändin. Laulaa. Kirjoittaa lauluja. Kuunnella kaikki maailman podcastit. Opetella italiaa. Kirjoittaa toisen kirjan.
Siksi alankin nyt kirjoittaa blogia.
Olen haaveillut blogin perustamisesta jo silloin, kun blogit olivat muotia. Silloin en uskaltanut sitä tehdä, sillä minulla ei ollut mitään sanottavaa. En kokenut olevani riittävän hyvä kirjoittaja. Ennen kaikkea taustalla oli ajatus siitä, että mikäli ryhtyy suorittamaan jotain projektia, tulee se saattaa loppuun asti. Siispä, mikäli alkaa bloggaajaksi, tulee sitä tehdä vielä 80-vuotiaana - ja vieläpä päätyöksi.
Niin kuin useaa muutakin asiaa elämässäni, myös blogin avaamista on estänyt luultavasti epäonnistumisen pelko. Epäonnistuminen ei tässä tapauksessa tarkoittaisi kirjoitusvirheitä tai liian erikoisia mielipiteitä. Epäonnistuminen ei tarkoittaisi sitä, että esittäisin jonkun asian faktana, vaikka se tosiasiassa sitä ei olisikaan. Epäonnistuminen ei edes tarkoittaisi sitä, että joku kertoisi, että olen sysipaska kirjoittaja.
Epäonnistuminen tarkoittaisi sitä, että kyllästyisin, ja jättäisin tämänkin projektin heti aloitettuani sen.
Ja todetaanpa se fakta, että todennäköisesti jätänkin. Pidän hyvin todennäköisenä, ettei bloggaaminen tule olemaan 80-vuotiaana päätyöni. Pidän melko todennäköisenä, että julkaisen täällä 1-5 blogitekstiä, jonka jälkeen niin sanotusti poistan koko paskan. Mutta tiedättekö mitä? Sitten se on niin.
Kunniakkaassa 27 vuoden iässä olen viimein ymmärtänyt, että on ihan fine aloittaa projekti vain sen vuoksi, että juuri tässä hetkessä se tuntuu oikealta. Se, että julkaisen kolme toisiinsa täysin liittymätöntä tekstiä enkä kerro asiasta kenellekään, ei tee minusta epäonnistujaa. Ja ennen kaikkea: vaikka tekisikin, niin sekään ei haittaa.
Mitä sitten täällä kirjoitan?
Rehellisesti sanottuna ei mitään aavistusta. Jostain syystä päiväkirjan kirjoittaminen ei tuntunut enää riittävän jännittävälle. Ehkä minä siis astun omalle epämukavuusalueelleni harjoittelemaan epäonnistumista.
Ja mikäli joku eksyy tätä lukemaan, niin tervetuloa.
Kommentit
Lähetä kommentti