Kaaosplaneetalla

Tänään kävi se, mitä olen pelännyt toisiksi eniten heti sen jälkeen, että lapsi oppii kiipeämään parvekkeen ikkunasta ulos. Asia, josta moni fellow vanhempi on varoitellut. Joku on välttynyt siltä pitkäänkin, joku on kokenut sen aivan liian nopeasti. Jonka kuitenkin jokainen vanhempi joutuu kohtaamaan jossain vaiheessa.  Esikoinen jätti päiväunet väliin.  Ei helvetti.  Tottakai sen pitää tapahtua päivänä, jolloin olen kolmestaan lasten kanssa iltamyöhään (okei, mies oli aamupäivän meidän kanssa, mutta se ei tässä vaiheessa helpottanut eikä lohduttanut). Tiedostin toki, että lomalla esikoisen aamuherääminen on venynyt vähän. Tiedostin myös sen, että meillä oli sovittu menoa klo 14 eteenpäin, joten laitoin vauvan nukkumaan unipesään ja marssin lukemaan Hurja-Harri -kirjaa esikoisen kanssa lastenhuoneeseen kahdentoista jälkeen, kuten aina. Hän näytti jostain syystä jo sopivan väsyneeltä, ei keskeyttänyt lukemista havainnoillaan kaivurista, jonka taannoin näimme tai kysymällä...

 Jos mietit, mistä viimeaikojen hiljaiselo johtuu, niin vastaus ei ole otsikon kombo, vaikka sitä voisi kuvitella. Olen vain laiska edistämään mitään projekteja, etenkään jos olen tehnyt niistä pakkopullaa. Jotta tämä pysyisi kevyenä ja kivana pakopaikkana, olen kieltänyt tekemästä blogin kirjoittamiseen sääntöjä. Pätee muutenkin kivoihin asioihin ja harrastuksiin elämässäni: ei sääntöjä. Siis toistan, ei aikatauluja eikä etenkään vaatimuksia siitä, miten jotain asiaa tulisi toteuttaa tai tehdä. Siispä, kun en ole aikatauluttanut joka sunnuntaille pakollista kirjoitusurakkaa, löytyi sopiva inspiraatio (ja ennen kaikkea aika) juuri nyt. 2 v on nukkumassa päiväunia, 2 kk yrittää nukahtaa päiväunille ja labradorinnoutaja on hoidossa tämän päivän anopilla. Sen säännön olen nimittäin tehnyt, että päiväuniaikaan ei edistetä kotitöitä, vaan tehdään kivoja, säännöttömiä asioita. Nih.  Meidän vauvakesä vol 2 on mennyt tähän asti aika kivasti. Ei olla tehty nimittäin yhtään mitään - esi...

Olohuoneessa pelataan jalkapalloa. Toisessa joukkueessa on mies ja kantorepussa oleva vauva. Toisessa joukkueessa on hullu labradori. Ja tässä minä istun muina viilipyttyinä ja en ajattele sitä, mitä tapahtuu, kun joku osapuolista esim. kaatuu.  Muita viilipyttytilanteita viime ajoilta:  - kun mies opetti vauvaa tekemään sirkustemppuja sängyllä (mies heitti vauvan ilmaan ja se teki kolmetoista bäkkäriä ja tuli niskoilleen alas. En liioittele.)  - kun mies ja vauva käyvät suihkussa ja mies viskaa vauvan suihkun alle ennen kuin vauva on edes tajunnut olevansa kylppärissä (kuulemma tilanne ei mennyt ihan näin, mutta siltä se vaikutti ihmiselle, joka edelleen kuvittelee, että puolivuotias saattaa mennä rikki esim. vedestä) - kun mies vaihtoi lamppua apunaan vauva kantorepussa (ks. jalkapalloskenaario) - kun mies laittoi vajaa puolivuotiaan ensimmäistä kertaa kovalle lattialle mahalleen (siis sehän voi lyödä päänsä lattiaan ja koko pääkallo voi haljeta. Eikö tämä ole itsestään...

  Terkut junasta! Tässä puolen vuoden aikana olen huomannut, että junamatkustaminen vauvan kanssa on helppoa ja erittäin mukavaa, kunhan muistaa muutaman tärkeän ja elämää helpottavan yksityiskohdan.  Ensimmäinen ja niistä tärkein on se, että ei kannata matkustaa ruuhka-aikoihin. Eli esim sunnuntaina iltapäivällä. Eli siis just nyt.  Molemmat junat ovat siis aivan täynnä.  Yleensä meillä on paikka muksun kanssa palveluvaunun alakerrassa, mutta tällä kertaa kaikki paikat oli ehtinyt mennä. Siksi meidän piti jättää rattaat alakertaan ja itse mennä yläkertaan istumaan. En tiedä ketä pitää kiittää, jos jotenkin onnekkaasti saan itseni, muksun, rattaat, kolme reppua ja yhden kassin kotiovesta sisään.  Samalle taholle voi varmaan osoittaa kiitokset siitä, että muksu on nukkunut niin pirun huonosti koko reissun, että nyt sitten väsyttää ja on vedetty sikeitä kantorepussa yli tunti. Yleensä hän on ihan jees ok nukkuja, mutta tällä kertaa en uskaltanut ottaa riskiä ja jä...