Kauhun hetkiä ja festarihame

Tänään kävi se, mitä olen pelännyt toisiksi eniten heti sen jälkeen, että lapsi oppii kiipeämään parvekkeen ikkunasta ulos. Asia, josta moni fellow vanhempi on varoitellut. Joku on välttynyt siltä pitkäänkin, joku on kokenut sen aivan liian nopeasti. Jonka kuitenkin jokainen vanhempi joutuu kohtaamaan jossain vaiheessa. 

Esikoinen jätti päiväunet väliin. 

Ei helvetti. 

Tottakai sen pitää tapahtua päivänä, jolloin olen kolmestaan lasten kanssa iltamyöhään (okei, mies oli aamupäivän meidän kanssa, mutta se ei tässä vaiheessa helpottanut eikä lohduttanut). Tiedostin toki, että lomalla esikoisen aamuherääminen on venynyt vähän. Tiedostin myös sen, että meillä oli sovittu menoa klo 14 eteenpäin, joten laitoin vauvan nukkumaan unipesään ja marssin lukemaan Hurja-Harri -kirjaa esikoisen kanssa lastenhuoneeseen kahdentoista jälkeen, kuten aina. Hän näytti jostain syystä jo sopivan väsyneeltä, ei keskeyttänyt lukemista havainnoillaan kaivurista, jonka taannoin näimme tai kysymällä mitä eno tekee (ihanaa, että 2-vuotiaat pitävät vanhempiaan todella näin kaikkitietävinä). 

Ensimmäiset 20 minuuttia näyttivätkin varsin lupaavalle. Hän otti nallen kainaloon, pyysi peiton päälle ja alkoi höpötellä itseään uneen, niin kuin aina. Tuntia myöhemmin otin videon lapsesta, joka hyppii sängyssä ja kiljuu. Jouduin poistamaan videosta äänet, sillä oma hengitykseni kuulosti kovin raskaalle siihen nähden, että olin vain zen-tilassa oleva äiti, joka yritti saada 2-vuotiasta nukkumaan. Vauva oli tässä vaiheessa herännyt jo aikaa sitten. 

Klo 13:30 laitoin viestiä ystävälleni, jonka kanssa meidän piti lähteä etsimään nimiäiskoristeita ja minulle festarivaatteita. Entiedämitätäällätapahtuumuttalapsieinukujaminäräjähdän. Tai siis, yritän vielä 15 minuuttia, ja katsotaan sen jälkeen, onko esikoinen nukkumassa vai ei. Lähetin viestin samalla, kun esikoinen ilmoitti poistuvansa huoneesta. Jep, eiköhän tämä ollut tässä. 

Emme olleet kerinneet edes kahvia juomaan, kun esikoinen alkoi näyttämään uudestaan väsymyksen merkkejä. Kauppakeskusreissusta ei voi tulla kuin onnistunut. Ja niin siinä lopulta kävikin. Vauva nukkui päiväunia tasan 15 minuutin ajomatkan ajan ja sen jälkeen enemmän tai vähemmän kitisi turvakaukalossa. Esikoisella oli kaksi vaihdetta: joko juosta tai sitten vaatia kantokyytiä. Lähinnä jälkimmäistä. Hän kuitenkin rakastaa ystävääni, joka sai kantaa esikoista ihan salitreenin verran. Reissun aikana hän oli muutaman kerran spagettina lattialla, ei kuitenkaan mitään maailmanluokan raivareita. Klo 17 hän nukahti autoon. Nyt hän katsoo vielä 5 minuuttia pikkukakkosta ja minä toivon, että me kaikki selviämme illasta järjissämme. 

Kauppakeskuksesta löysin itselleni farkkuhameen. Olin testannut jo kaiken vaatekaapistani ja todennut, että mikään vaate ei raskauden jäljiltä istu päälleni. Annoin itselleni luvan siis ostaa vaatteen, jota tulisin festareiden lisäksi käyttämään muuallakin. Ja farkkuhame on pitkän aikaa ollut ostoslistallani. On vaan mieletön tunne pukea päälleen jotain muuta kuin raskaus- tai imetysvaatteita. Se on kuin portaali johonkin älyttömään rinnakkaistodellisuuteen tai vähintäänkin aikakapseli menneisyyteen. En kyllä varmaankaan aio laittaa sitä farkkuhametta päälleni, koska mies sanoi sen olevan "ihan kiva". Mutta toimii se varmaan työelämässä sitten joskus. 

-Minttu

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Unijärjestelyistä

Olemme siinä pisteessä, jossa emme jaksa enää ravata montaa kertaa yössä taaperon huoneessa rauhoittelemassa sitä takaisin unille. Mies irrotti yksi kaunis talvipäivä pari pinnaa sängystä ja seuraava tavoite oli opettaa taapero kävelemään yöllä itse ja itsenäisesti lastenhuoneesta makuuhuoneeseen, jonka lattialle joka ilta viritämme nyt patjan. Ei mennyt kovin montaa yötä, kun reitti oli opittu (eikä se kovin vaikea olekaan, kun huoneet ovat käytännössä vierekkäin).  Nyt se herää yöllä, alkaa huutaa, huutaa täysillä ja samalla kipittää makuuhuoneeseen, kaatuu aivan raatona patjalle ja jatkaa unia aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Oooookei. Viime yönä en saanut nukuttua (tai se on oikeastaan jo pidempiaikainen trendi), ja kiinnitin huomiota epämääräiseen kahinaan ja liikehdintään. Raotin silmiäni ja näin ensin kädet, jotka nousivat tummina varjoina sängyn päälle ja sen jälkeen epämääräisen möykyn, joka möyrysi itsensä (ensimmäistä kertaa ikinä) meidän melko korkean sängyn pääll...
Lue lisää

Mistä on hyvät nimiäiset tehty?

Kuva
 Siinäpä vasta kysymys.  Meillä siis juhlittiin tänä viikonloppuna neiti A:n nimeä. Tai siis ei meillä, vaan Keski-Suomessa äitini luona. Ja hyvin meni, vaikka ahdistushäiriöaivot yrittivät lyödä kapuloita rattaisiin. Hormonihuuruissani olen miettinyt paljon nimiäisten konseptia ja viimeisen kerran edeltävänä iltana pohdin, että pitäisikö koko juhlat perua. Onko se jotenkin noloa juhlia nimeä, jos ei kasteta pientä seurakunnan jäseneksi? Osa vieraista oli kuitenkin tullut jo melkoisen matkan takaa Keski-Suomeen, joten ei auttanut kuin hengitellä ajatuksia pois ja jatkaa juustokakkutäytteen vatkaamista. Ja onneksi jatkoin, sillä juhlat onnistuivat niin hyvin 🫶  Neiti A:n nimiäisissä oli herra M:n juhlien tavoin hyvin tiivis vieraslista. Toki omalta puoleltani jo yksin lähimpään perheeseen kuuluu 9 henkilöä puolisoineen, joten vaikka kuinka karsimme porukkaa, oli meiltä silti lähemmäs 25 henkilöä ahtautuneena 29 asteiseen omakotitaloon - juhlapaikkaan ei nimittäin oltu vie...
Lue lisää

Viiden viikon lähtölaskenta

Niin olemme taas tilanteessa, jossa raskaus- ja vanhempainvapaa odottavat viiden viikon päässä. Tarkemmin sanottuna raskausvapaa alkaa vasta maaliskuussa, mutta onnistuin puljailemaan pidemmän loman helmikuun lopusta lähtien. On todettava, että töihin palattuani on kirjoitusmotivaatio ollut jälleen kadoksissa, oikeastaan koko vuoden, mitä töissä kerkesin olemaan. Nyt, kun loppu alkaa häämöttää, alkaa taas löytyä energiaa muullekin. Se johtuu varmaankin siitä, että töissä tulee jo valmiiksi kirjoitettua tekstiä ja käytettyä aikaa tekstin muokkaamiseen ja toisaalta olen kuullut sanottavan, että töissä käyminen tappaa luovuuden. Voihan siinäkin olla perää.  No täällä kuitenkin jälleen määrittämättömän pitkän ajan - ainakin tämän yhden tekstin verran. Viimeksi kirjoittaessani motivaationi oli pääasiassa kirjoittamisessa kiinni pysymisessä, siis siinä, että kirjoittamisessa kehittyy vain kirjoittamalla ja luovuutta voi ruokkia olemalla luova.  Tällä kertaa motivaationi on osaksi sa...
Lue lisää