Kaaosplaneetalla

Olemme siinä pisteessä, jossa emme jaksa enää ravata montaa kertaa yössä taaperon huoneessa rauhoittelemassa sitä takaisin unille. Mies irrotti yksi kaunis talvipäivä pari pinnaa sängystä ja seuraava tavoite oli opettaa taapero kävelemään yöllä itse ja itsenäisesti lastenhuoneesta makuuhuoneeseen, jonka lattialle joka ilta viritämme nyt patjan. Ei mennyt kovin montaa yötä, kun reitti oli opittu (eikä se kovin vaikea olekaan, kun huoneet ovat käytännössä vierekkäin).  Nyt se herää yöllä, alkaa huutaa, huutaa täysillä ja samalla kipittää makuuhuoneeseen, kaatuu aivan raatona patjalle ja jatkaa unia aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Oooookei. Viime yönä en saanut nukuttua (tai se on oikeastaan jo pidempiaikainen trendi), ja kiinnitin huomiota epämääräiseen kahinaan ja liikehdintään. Raotin silmiäni ja näin ensin kädet, jotka nousivat tummina varjoina sängyn päälle ja sen jälkeen epämääräisen möykyn, joka möyrysi itsensä (ensimmäistä kertaa ikinä) meidän melko korkean sängyn pääll...

Viime marraskuussa meille kerrottiin päiväkodista, että meidän lapsi rakastaa bussilaulua. Tästä haltioituneina tietysti suoritimme muutaman haun Spotifyhyn ja laitoimme soimaan Fröbelin palikoiden version tästä klassikosta. Meille selvisi, että lapsi ei ainoastaan rakasta bussilaulua, vaan osaa siihen myös täyspitkän koreografian ja tuplaa muutamat lopputavut myös. Vitsi mikä lapsinero! Sen jälkeen bussilaulua on kuunneltu ahkerasti, niinkin ahkerasti, että täytyi jättää se pois Spotifyn makuprofiilista, sillä en halua Fröbelin palikoita ensi vuoden Wrapped-voittajaksi. Vuoden vaihteessa ykkönen oppi sanomaan ensimmäisen melkein-lauseensa: A BUS LAUL, A BUSSI! (suom: haluan bussilaulun). Ja kun tosiaan valehtelematta the BUS LAUL on soinut meillä illassa 5-25 kertaa (ja mikään muu laulu ei muuten kelpaa, ei fröbelin palikoilta eikä muiltakaan), niin sitä on alkanut hieman toivoa, että josko jotain muuta tarttuisi päiväkodista. Kaduin toivetta sillä sekuntilla, kun ykkönen tarrasi käsi...