Kaaosplaneetalla

Välipäivät oli oppimisen aikaa - muksu oppi nimittäin saman päivän aikana konttaamaan ja istumaan. Tilauksen sisältö vastaa tismalleen kuvausta - silmät saa olla jatkuvasti selässä, olkapäissä, pebassa ja vielä toiset etupuolellakin, ja silti kämpästä löytyy jatkuvasti asioita, joihin tukehtua/kuristua/kaatua/muutoin satuttaa itsensä (lempparit edelleen hullun labradorin ruoka-astiat, kännykkä/läppäri, pistorasiat ja tietysti joulukuusi).  Listojen rakastajana tein listan hyvistä ja huonoista puolista, nyt kun se konttaa:  + vauva viihtyy lattialla huomattavasti pidempiä aikoja tyytyväisenä, kun maisema vaihtuu + ensimmäiset haparoivat konttaamiset ovat hellyttävää katsottavaa + mukana tulee automaattinen koirankarvakerääjä - koirankarvat ei poistu lattialta, ainoastaan liikkuvat mukana - vauvaa ei voi jättää hetkeksikään vahtimatta (niin kuin ei paikallaan olevaa vauvaakaan, mutta myönnettäköön, että sille olen joskus uskaltanut kääntää selän sekunniksi)  + hauis kasvaa,...

Olen jo pitkään miettinyt uuden puhelimen ostamista. Tyypillisesti ostan uuden vasta, kun edellinen on rikki ja täysin käyttökelvoton, jolloin kaikennäköisten tietojen siirtäminen ja paikkoihin kirjautuminen on kohtuullisen vaikeaa. Ja aina, kun olen saanut uuden puhelimen käyttökuntoon, vannon, että ensi kerralla olen ajoissa liikkeellä.  Ja niinpä olen luvannut itselleni, että vuoden vaihteeseen mennessä ostan uuden puhelimen. Jäljellä olikin ruhtinaalliset 10 kokonaista päivää, kun pudotin puhelimen näyttö edellä kuntosalin betonilattialle. Voitte varmasti arvata, kuinka käyttökelpoinen tuo 4 vuotta vanha kapistus oli sen jälkeen.  Jostain syystä uuden puhelimen käyttöönotto tuntuu muuttuvan vaikeammaksi vuosi vuodelta. Ennen suurin ongelmani on ollut se, etten muista salasanoja mihinkään Google-tilistä lähtien. Nyt ongelma on se, että päästäkseni sovellukseen (mahdollisesti oikealla salasanalla), täytyy vahvistaa, että olen minä. Se tapahtuu sähköpostilla, joka on tukossa/...

Olemme tehneet ryömimis- ja konttaamisharjoituksia (siis lelujen asettelua hieman kauemmas käsistä ja niiden siirtämistä takaisin käden ulottuville välittömästä BYÄÄÄÄÄ -huudosta) jo jonkun aikaa. Selvisi, että vika oli leluissa. Typerinä aloittelijavanhempina olimme nimittäin tarjonneet laulavia kirjoja, vilkkuvia ja vinkuvia pehmoleluja ja muita erikoisia, houkuttelevia ja varmasti hintavia, toinen toistaan hienompia vauvaleluja.  Tarvittiin kuitenkin vain oikeanlainen motivaattori, ja kaasujalka löytyi. Lisätään siis edellä mainitut kirjat, pehmoeläimet, palikat ja muut vauvalelut niiden tuottamasta äänisisällöstä riippumatta Ö-luokan vauvalelujen listalle. A-luokan listalle sen sijaan pääsevät läppäri, kattila ja erityisesti koiran ruokakupit. Sorit hullulle labradorille.  Tyyli on hieman omintakeinen - ensin konttausasentoon, ja siitä singotaan koko keho mahaplätsillä lattialle. Eteenpäin kuljettu matka: ehkä 3 cm. Tahtotila on sitäkin kovempi, joten ei se mitään. 

Kirjoitan tätä blogia usein aamuisin. Usein meidän aamut näyttävätkin tältä:  Herään 6:30 syöttämään vauvan, jonka jälkeen hän menee jatkamaan yöunia. Kahvinkeitin päälle. Aamutoimet. Viimeistään klo 7:00 kirjoittamaan. Aamukahvi rauhassa. Hiljaisuutta. Hullu labradori vieressä, mutta se on vielä niin unessa, että tykkää olla sylissä rapsuteltavana. 7:45 olen juonut aamukahvin, herännyt, saanut tunnin omaa aikaa ja olen valmiina viettämään aamupäivän ihanan beibin kanssa.  Kun sanoin usein, tarkoitan noin kerran viikossa.  Yleensä meidän aamut nimittäin näyttävät tältä:  7:45 kiroilen. Eikö pitänyt nousta ajoissa? Vauva on hereillä. Nostan sen ylös ja lähdetään heti vaipan vaihtoon. Hullu labradori seuraa perässä. Sillä on kaamea nälkä - viime ruuasta on nimittäin jo melkein 12 vuotta. Ai tuntia? Ei, olen varmaan erehtynyt. Vuosista on kyse. Laitan vauvan lattialle ja keitän kahvia samalla, kun etsin puurokattilaa, joka tyypillisesti on pesussa. Hullu labradori vinku...

 Okei, nyt se liikkuu päivisin niin paljon, että meidän huonojen öiden on pakko johtua siitä. Unohdetaan hampaat ja eroahdistus, perinteiset liikkeellelähtöhulinat it has to be. Sanotaan, että vauvavuosi koostuu vaiheista ja kausista, ja että jatkuvasti on jokin vaihe päällä. Vastasyntyneen sekoilut - hulinat - hölinät - sekoilut - hampaat - yleinen ahdistus - kiinteät + vatsan toiminta - eroahdistus - hampaat - hulinat taas - hampaat (edellinen olikin jotain muuta) - eroahdistus - sekoilua - ahdistusta (äidin) - ja tätä rataa luupilla niin kauan, että vauva saavuttaa maagisen 1 vuoden rajapyykin, jonka jälkeen voidaan siirtyä uusiin ongelmiin (okei mitä mä selitän, otetaan vanhat mukaan myös).  Siksi onkin hassua, että kun vauva nukkuu huonosti, on pakko käyttää kaikki hereilläoloaika sen pohtimiseen, että miksi niitä huonoja öitä nyt sitten on. On täysin mahdotonta hyväksyä, että pohjimmiltaan hyväuninenkin vauva sekoilee jossain vaiheessa enemmän tai vähemmän - ja syy voi o...

Kun vauva on aivan pieni, hän on usein jatkuvasti kiinni vanhemmassaan. Silloin on vähintään ymmärrettävää, että vanhempi kuvittelee vauvan tavoin, että he ovat edelleen yksi ja sama henkilö. Sanoisinkin, että me-muodon käyttäminen vauvan toiminnoista on anteeksiannettavaa ensimmäiset kolme kuukautta vauvan elämästä.  Sitten on äitejä - kuten minä - jotka eivät pääse siitä irti. Vauvasta kyllä, me-muodosta ei.  Olen eräässä äitiryhmässä, ja mielenkiinnosta käytin hakutoimintoa ja katsoin viestejä, joita itse olen muutaman viimeisen kuukauden aikana sinne kirjoittanut (ja todettakoon, että en ole aktiivisin viestittelijä). Tässä muutama helmi: "Ei olla koskaan koitettu housuvaippaa" - Ihan mielenkiinnosta: kokeiltaisiinko siis yhteistä vaippaa vai saisivatko kumpikin omat kuitenkin?  (keskustelua vauvan kakasta tai lähinnä sen koostumuksesta) "Meil muuttu just tollee kans!" - kiiiva.  "Huomasin tänää et meil oli tullu eka hammas jo läpi" - Awww. Kumman su...

  No niin, olemmepa mekin päässeet rämpimään unikaaokseen! Olinkin jo miettinyt, että milloin paska osuu tuulettimeen, kun olen kertonut kaikille, että meillä nukutaan pääsääntöisesti niin kovin hyvin ja sikeästi ja aamuviiteen asti ilman herätyksiä. No, nyt on se päivä.  Taustalla saattanee olla se, että siirryimme ehkä liian nopeasti kaksien päiväunien rytmiin (kerran niin kävi vahingossa, ja minä tietysti innostuneena kaksista piiiiitkistä päiväunista ja selkeästä päivärytmistä lähdin tukemaan tätä rytmiä ehkä vähän liiankin raivokkaasti). Universumi (tai siis vauva) kosti tämän niin, että nyt on sitten yöunille nukahtaminen ollut yksi via dolorosa ja heräämisiä on läpi yön noin 30 minuutin välein. Aiiiii ettien että. No eipä mitään, jospa palataan takaisin kolmiin päiväuniin - paitsi että nyt sekään ei käy, vaan siitä seuraa infernaaliset raivarit. Tyhmä äiti, miksi et ymmärrä??? Ja siis voihan se olla, että päiväunirytmillä ei ole mitään tekemistä näiden yöheräilyjen kans...