Treffit koiravahdin kanssa

 Pieni tarina treffeistä koiravahdin kanssa. 

Rakkaalla lapsella on monta nimeä: terroristi, täystuho, tuhmuri, hullu labradoori. Annettuihin lempinimiin nähden se on kuitenkin oikeastaan varsin helppo aikuiseksi ja peruskoulutetuksi koiraksi. Siis siihen nähden, että se on hullu. Ja labradori. 

Vaikka kyseessä on ihan kelpo koira, ajattelimme päästä neljän tunnin ajomatkan päässä järjestettävien vauvan nimiäisjuhliin kanssa siinä mielessä helpolla, että nelijalkainen ystävä jäisi kuitenkin kotiin viikonlopuksi. Onhan meillä takapenkillä jo vauva, taapero ja järjetön määrä tavaraa. 

Olin kuullut sovelluksesta, josta tähtien osuessa kohdalleen saattaisi löytää koiralleen hoitajan, joten ei kovin kauan aikaa sitten löysin itseni kirjautumasta kyseiseen sovellukseen ensimmäistä kertaa. Sen jälkeen kun olin syöttänyt sovellukseen ensin kaikki henkilötietoni (siis ihan oikeasti. kaikki. henkilötietoni) ja lisäksi koiran kaikki henkilötiedot kuvineen (profiilia ei saanut edes tallennettua keskeneräisenä - jos haluat jutella koiranhoitajille, kirjoita tähän kenttään äitisi tyttönimi), aloin selata potentiaalisia koiranhoitajia. Kun hakukriteerit sääti kohdilleen - iso koira, ei pärjää toisten lemmikkien kanssa, päivämäärät keskellä kesälomakautta ja yli viikonlopun kestävä hoitopaikka - jäljelle jäi kovin vähän vaihtoehtoja. Lopulta kuitenkin päädyimme laittamaan yhdelle potentiaaliselle hoitajalle viestiä. Hän oli hieman nuorempi, mutta kuitenkin täysi-ikäinen ja profiilin perusteella hänellä oli kokemusta kaikennäköisistä ja -kokoisista koirista. 

Ei muuta kuin suoraan syvään päätyyn siis. Pyysin miestäni laittamaan hänelle viestin profiilillani, koska itse olin makaronilaatikon vietävänä keittiössä, mutta pian vaihdoimme minut viestittelijän rooliin. En nimittäin tiedä  mitä ajatuksia herätti se, että mieheni chattaili tuntemattoman 18-vuotiaan kanssa netissä minun kuvallani. 

Sovimme treffit koiravahdin kanssa seuraavalle viikolle. Menipä kaikki kivasti. 

Maanantai koitti. Hullu labradori oli vakihoitolassaan ja miehen piti hakea se sieltä kuudeksi kotiin. Klo 17:30 soittaessani hänelle kävi kuitenkin ilmi, ettei mies ole ehtimässä kotiin läheskään kello kuudeksi, jolloin meidän olisi pitänyt lähteä jo tapaamaan tätä koiravahtia. Kirosin mielessäni (okei, ääneen), nappasin lapset takapenkille ja lähdin ajelemaan kohti mieheni vanhempien tiluksia, jossa labradoori oli lomailemassa. Vaihtokauppa, koira kyytiin ja esikoinen pihalle leikkimään. Vauva varmaan selviää yksien koiravahtitreffien ajan, vaikka jo nyt ääntely takapenkillä alkoi olla, noh, vähintäänkin epätyytyväisen kuuloista. 

Kaasu pohjaan siis. Paitsi hetkinen hei, mikäs se osoite olikaan? Muistin kyllä tien, mutta numerosta ei ollut aavistustakaan. Olimme keskustelleet koiravahdin kanssa ainoastaan sovelluksen kautta, eikä minulla ollut hänestä muita tietoja kuin etunimi (vaikka hänkin luultavasti oli joutunut kirjoittamaan sovellukseen lapsuuden haaveammattinsa). Onneksi etevänä teknologian ihmelapsena kirjautuisin sivustolle hyvin näppärästi myös kännykällä. Ainiin, salasana. Mikä hitto se salasana oli? Hiki valui otsaa pitkin ja vauva alkaa jo päästää itkua muistuttavia ääniä takapenkiltä. Onneksi itseni tuntien olin tallentanut salasanan kännykkääni, tarkemmin sanottuna olin ottanut siitä kuvan. Kopioin oikean sähköpostiosoitteen ja salasanan ja yritin kirjautua sisään. Paitsi että sovelluksen mielestä salasana oli väärä. MITEN SE VOI OLLA VÄÄRÄ, JOS MINULLA ON KUVA SIITÄ, KUN KIRJAUDUN SILLÄ TIETOKONEELLENI SISÄÄN. Pitkä syvä hengitys. Ei muuta kuin U-käännös ja takaisin kotiin hakemaan tietokone, jolla olen kirjautunut sovellukseen sisälle. Tässä vaiheessa vauvan lisäksi itkin minäkin. 

Lopulta, läppäri etupenkillä, vauva tissillä (huutamassa, koska vitutti liikaa että olisi voinut syödä) ja minä parkkeeranneena jonnekin keskustan kulmille auringonpaisteeseen laitan koiravahdille viestiä, että täällä nyt sitten ollaan. Laitoin huutavan vauvan takaisin kaukaloon ja toivoin, että hän huolisi tutin edes 10 minuutin ajaksi, ja sitten voisimme neuvotella syömisasioista uudelleen. Samalla päästin labradoorin ulos takaluukusta ja muistin saman tien, että sehän sekoaa aina uusista hajuista. Se veti siis pää viidentenä jalkana jokaiseen kadunnurkkaan samalla, kun hyssyttelin vauvaa. Ja juuri tähän hetkeen koiravahti ilmestyi kulman takaa. Heitin hyvän vitsin perheenäitiydestä ja miehestä, joka tekee liian pitkää työpäivää ja saa kuulla tänään siitä kunniansa, mutta hän ei nauranut sille. Ei se ollutkaan kovin hyvä.

Koiravahtitreffimme kestivät alle 20 minuuttia enkä muista keskustelustamme oikeastaan mitään. Muistan höpöttäneeni puoli paniikissa koiran hoidosta ja ruoka-ajoista ja nivelvaivoista ja pahoitelleeni sitä että vauvani itkee. Kävelimme ehkä 50 metrin matkan jalkakäytävällä ja sitten totesin, että meidän täytyy varmaan lähteä nyt syömään vauvan kanssa. Kaikesta huolimatta koiravahti oli kovasti sitä mieltä, että voi koiran ottaa itselleen hoitoon ja että he pärjäävät varmasti oikein hyvin. 

- Minttu

PS: Kolme päivää myöhemmin koiravahti laittoi viestiä, että tulikin yllättävä meno, eikä voi ottaa koiraa hoitoon.